Dingo – kestävä kuuntelun kohde

1980-luvun lapsena ja nuorena musiikin kuunteluni keskittyi hyvin vahvasti erään bändin ympärille. Sen, joka aiheutti minulle ja muille pienille ja isommille faneille miltei hysterian. Ja aikaansai varmasti useampia hetkellisiä tajunnanmenetyksiä. Lojaaliuden aste tähän bändiin oli henkilökohtaisesti kyllä liki sataprosenttista.

Juuri tällä hetkellä, kun tätä postausta teen, kuuntelen Dingoa. Yhä edelleen kuunnellessani herkistyn. Sanat, jotka vaikuttivat minuun vahvasti jo kauan sitten, tekevät sen edelleen. Dingo oli aikansa ilmiö ja minuun bändi on tehnyt todella lähtemättömän vaikutuksen.

Nuoren tytön haave

Silloin 80-luvun aika alussa, Dingon kultavuosina, minulla oli haave. Esiteinin ajatusmaailma oli aika lennokasta ja kovin tärkeää. Realismi ei tähän aikakauteen aina sopinut. Haaveeni toteutuminen näin jälkeenpäin mietittynä oli melkoisen epätodennäköistä. Nimittäin vakaa aikomukseni oli purjehtia avioliiton keinuville aalloille idolini käsipuolessa.

Uskoakseni en ollut ihan yksin tällä planeetalla kaukaisen haaveeni kanssa. Tai ainakin luulisin, että yhtä vahvasti tuntevia oli muitakin kuin minä itse. Siinä vaiheessa, kun idolini poistui vapailta markkinoilta, elämäni mureni hetkellisesti. Silloin itkin ja hartaasti. No, elämäni kuitenkin jatkui naimattomana aika pitkään tuosta hetkestä.

Fanitus

Olen ollut lapsuuteni ja nuoruuteni ujo ja aika hiljainen, ainakin isommassa seurueessa. En ole juurikaan käynyt festareilla tai konserteissa; ajatus moisista herättää edelleen lähinnä vain kauhua. En vain viihdy paikoissa, joissa on ihmisiä kuin muurahaispesässä. Siksipä fanittamiseni ilmeni lähinnä kotona Dingon biisejä kuunnellessa, hiljaisia haaveita unelmoidessa ja väliin vuolaita kyyneliä nieleskellessä.

Kaapista löytyi erilaisia sifonkihuiveja ja saattoi siellä joku leopardikuviollakin varustettu olla. Rannekoruja ja pitsikäsineitä oli myös se pakollinen määrä. Hiuksia piti tupeerata, josko sen onnistumisesta ei ole vahvoja mielikuvia. Ja kajalin väri taisi olla sininen :D

Rakkaimpia biisejä

Lempibiiseikseni ovat ajan myötä muodostuneet useat biisit, joista esimerkkeinä aiemmasta tuotannosta muun muassa Autiotalo (no mikäpä muu), Sinä ja minä sekä Kunnian kentät. Myöhemmästä tuotannosta Perjantai on noussut sykähdyttävimmäksi. Lisäksi Neumannin herkkääkin herkempi Mennään hiljaa markkinoille on jäänyt sydämen sopukkaan. Kuinkahan monta kertaa näitä tuli kuunneltua…. mutta, vielä ne erittäin kestävät c-kasetit löytyvät kaapista. Ja löytyypä jopa laite, millä niitä voi kuunnella. Tulee suorastaan nostalginen olo! Joillekin toisille ne ovat vain jäänne muinaisesta, mutta minulle ne ovat rakkaita muistoja ja osia elämästä.

Rakastan kuunnella tarinoita, joita löydän Dingon biiseistä. Toisaalta rakkaus ja yksinäisyys ja elämän rankkojenkin puolten esiintuonti ovat teemoja, jotka ovat pitäneet mielenkiintoa ja tunnetta yllä kuunnellessa.

Elämässä on paljon kestäviä asioita ja minulle tämä rakkaus Dingon tuotantoon on todella säilynyt pysyvänä. Välillä pysytellen taka-alalla, mutta aina kun palaan siihen, saavutan sen alkuteini-iän aikaisen surumielisyyden, herkkyyden ja tuskankin. Tunteet, musiikki ja sanat. Ne kestävät.